|
|
Igor Brodski
Todesine ižand
Nece
oli lujas huva ižand. Hän adivoiči mindai mugoižil magukahil kurkuil, miše
minuhu sid-žo sündui taht völ kerdan tulda adivoihe neche čomaha pert’he.
—
Teiden kurkud oma... — minä ecin tarbhaižid epitetoid, no en voind löuta.
—
Tedan, tedan! Kaik adivoid kitiba minun kurkuid. Tarbiž sanuda, miše minai völ
kartohk-ki kazvab, da völ mugoi magukaz, järed! No mikš-se täl vodel se
kazvab ani hondoin. Ühtel sanal sanuda — tävoz’ne satuz om tändoine... A
muloine kartohk oli lu-ujas hüvä, ni-kel meiden küläs ei olend mugošt
satust.
—
Nacein, teil om hüvä ma, sanuin, a iče sön da sön kurkuid.
—
Ka, hüvä om... Konz minä küksin enččid ižandoid, naku i linmad-se todesišt
ei olend. Änikod da miččed-ne södabad heinäižed kazvoiba, — ka minä-se
en kožu ningoman sömän täht, dai sögaha hebo nenid heinid. T’fu! Mö
akanke ištutim kartohkad, kurkuid, nagrišt, morkofkad... Olem sanu severdan
mad, miše em tekoi, midä hänenke tehta. Nu, ni-midä, konz-ni, päliči
kahteskümnes vodes nece-ki ma kuna-ni kožub. Ka sä nenil vozil oli a-ani
hond.
E-eh!.. Sä om se kuiv, se toreh, se vilu, se räk. No todesižele radnikale
kaik nece om tühj. Pidab rata, rata i rata, kut zavetoitiba meiden ezitatad.
—
Minä ni-konz ende en sönd mugoižid magukahid kurkuid, toštin minä lujas hüviš
meliš.
—
Ka sö, sö videnden. Minä en luge... Ka-a... Vaiše morkofkad-se mugažo ei
ole. Mitte-se bubarik söi.
—
Ah, kut žal’ om, sanuin minä kurk sus.
Ižand
tuli iknannoks i kacuškanzi kuna-se. Sid’ hän kucui mindai:
—
Kacu-ške sinnä.
Minä
kacuin lähembaižehe kukhaze, kus seižui susedoiden pert’. Nece
pert’ oli ani uzikaine, verez, čomin mujutadud, puhtaz. Pertinno kazvoiba
eraz-vuiččed änikod, kudambid meiden tahoiš ed vastta: hrizantemad,
georginad, gladiolusad, čomad sadun robil’käižed da völ miččed-ne toižed
(minä en ole änikoiden tedai). Pertin taga, nacein, oli mitte-ni linma, sikš
miše iče sused läksi sauman tagapäi vädr kartohkad kädes. Sused oli laih i
pen’ kazvol kurčpä.
—
Om-ik nece mez’, kudamb ende oli sinun pertin ižandan, a sid’ sinä küksid
händast poiš? küzuin minä iknannoks tuldes.
—
Ka, ka, — i kutak vaiše ozaižid! Ende-se, konz minä olen küksnu neci-da
uradad, ka eskai ni-konz en johtutand hänen polhe.A nügüd’ kacun-kacun hänen
kukhaze — ni-midä, möst eläb, kuti niken ei kosknuiži händast! Ku vasttab
mindai laukanno — muhoitelese, sanub: "tervhen", küzub, kut minun
tevhuz’, kut linmad. Mugoi kü om! U-uh!
—
Ka kut-žo sä küksid händast täspäi?
—
Ezmäi vägel, tatam saneli, miše nece ma edelpäi oli meiden ezitatoiden
valdas, ka vaiše sid’ tuliba verhad da anastiba meilpäi necida mad, — a
sen jäl’ghe — sudan kal’t. Tunded-ik meiden sudan pämehid? Hö oma
lu-ujas hüväd prihad, melevad mužikad! Mijalaššid ei abitkoi.
Ižänd
möst ištuihe sömlaudan taga i möst zavodi adivoičetada mindai iče-ze
kurkuil. Minei kaik näguse, miše ma ei voi sündutada ningošt rajun čudod!
No, voib olda, kaik nece tühj vaiše znamoičeb, miše kurkud — minun kaikiš
navet’t’ud söm, i minä ani en voi eläda kurkuita... Jäl’ges čaškad vägevad
čajud ižand möst pagižeškanzi:
—
Ka minä ni-kut en voi otta tulkhu, mikš-žo hänel kaik kazvab muga hüvin.
Kaikil mijalaššil nügüd’ ani ei ole ičeze kartohkad, a hän kaik kaivab
da kaivab. Akam iče käveleb hänennoks pakita morkofkad — ka han toižile möb,
a meile tändo andab. Nu ka midä-k naku vakačtäs, — pidab antta hänele kärzha,
miše el’gendaiži, kut tarbiž eläda i vedada ičtaze hüviden ristituidenke.
Naku ninga. Čoma-k sanuin?
—
Ka, ka!
Minai
ani ei olend tahtod pätta ižandan täht, kut tarbiž opeta pahoid susedoid.
—
A minä kaik sekoin, — äkkid sanui ižand, — midä naku völ voib mureta?
—
Mureta? — čududelimoi minä.
—
Ka sused jäti minei severdan tundmatont elod! Kaik nece ei ole tarbhai-ne.
Ozutesikš, kirjad. Hö vaiše venuba škapas da pölüd tegeba.
—
Ka luge heid, nacein, škapas-se — äi melentartušt...
—
Jose meletad, miše minä kirjoid lugen? Ende-se — ka, lugin, — siloi minä
olen lugenu äjan kirjoid: detektivoid da fantastikad. A necil uradal kaik
literatur om mitte-se tulkutoi: vaiše romanad da runod, da völ mitte-se
filosofian polhe — ni-midä žalleita-ki. Ka minä jo olen tacnu kaks’ sadad
neniš kirjoišpäi. Zahodaha ladin veda — ka bumag om soravahk... E-eh!..
Ižand
valoi ičeleze völ čajud i jatksi pagin:
—A
sanu-ške minei: mikš nece huiktatoi mez’ muga čomiti da mujuti aitan i
kutkan? T’fu! Zahod hänel oli pertiš, kuti lidnas! Konz minä küksin uradad,
se zahod völ radoi... siloi völ vezi-ki kaivas oli. Nügüd’-se mö kävum
vedehe toižiden sudedoidennoks. A tantoi minä sauvoin uden zahodan — irdal.
Vaiše ku tahtoid mända sinnä, algat unohtagoi panmaha sapkad jaugha — tehud
om völ lujas redukaz, ken taht voib vajuda. Naku tal’v tuleb, i siloi jo kaik
pačak jädub. Minai om par mugomid sapkoid... khe... khe... adivoiden täht. No
mušta, miše oiktas sapkas muloi kandantaguine rebini.
—
Ka ni-midä, minä i zahodata...
—
Nu, ku zahodata, ka hüvä om... Oh, kacu-ške časuihe: mö sinunke jo ma-ahtte
hätken ištum. Tedad-ik, kut rahvhaz sanutas: "Tule, adiv, da ala unohta lähtmaha."
Konz
minä pördimoi kodihe, sus völ kaičihe čoma kurkuiden magu, da päs punoihe
üksjäine meletuz:
Ku minun küläs kaik ižandad linnižiba ningoižikš kädekahikš da melevikš patriotoikš, ka ni-ken ei voiži veda huiktaha mijalaššid mužikoid!