Igor  Brodski

 

Suomalaine  te

 

Ö oli se käbed, se hond. Ümbri Kanneljärved kaiken hizaižiba pil’ved, paksud valeged traviba kezalebun, — ved’ mecas oli märg, a järven randal — vilu. Kol’ale mugoi elo ei olend mel’he. Ezmäi hän ištui iknanno i varasti vihman lopud, sid’ vanhembad saneliba hänele, miše kaikjal om märg da vilu, — ei sa mända mecha ni senihe, ni marjoihe. Kol’a lähtli barakaspäi, no mikš-se kontakt toižiden lapsidenke pöl’gästoiti händast.

Kol’a oli kodilaps’, lidnas hän ei vändand toižiden prihaižidenke da neièukaižidenke. Hän oli tark da päkaz, vanhembad kitiba händast i meletiba, miše heiden poig linneb mièèeks-ni sureks tedaimeheks, artistaks vai valdkundmeheks. Kol’a paksus ei tedand, kut pidäb vedada iètaze toižiden lapsiden sebras. Konz hän vaiše tuli Kanneljärvenküläha i ezmäižen kerdan läksi irdale, ümbri ei olend ni üht last. Pordhiden al venui lujas sur’ kirjav mäè. Kol’a kosketi mäèun, i siloi käred än’ sanui hänen sel’gän taga:

— Ala koske verast!

Kol’a kacelzihe i nägišti, miše pordhil seižub korged vaugedverine neièukaine. Se neièukaine oli vanhemb Kol’ad, — hän om arvostanu ièeze väged, pöl’gästui i pageni honusehe. Jäl’ghe necida Kol’a jo ei lähtend vändmaha toižiden lapsidenke.

Prihaine käveli mecas ièeze tatoinke, konz sä oli päipaštokaz; tatoi navedi kerata senid da marjoid, no hän oli inžener, i puhtaz mecan èomuz’ ei ihastoitand händast. Ku mecas ei olend hüväd sališt, i heiden puzuižed jäiba pal’hikš, tatoi oli vaitti, haikostelihe i kiruhti kodihe. Kol’a rigehtusiš küzeli hänel erazvuièèiš seniš, heiniš da änikoiš, no nacein tataze openzihe školas hondoin, sikš miše ni-konz ei voind antta todesišt vastust poigan küzundoile.

Kerdan jäl’ges homencvaleged ühtnägoi pil’višpäi läksi sur’ räk paiväine, i Kol’a küzui tatal, ei-ik voi mända mecha.

— Jose ed näge, miše kaikjal om märg? — èududelihe mamaze.

— Tozi sanuda, minä-ki tahtoižin mända, da mamoi ei pästa, poigaižem, sanui tatoi. — I sindai kel’dab kävelemaspäi.

— Mikš en pästa, sanui mamoi, — Kol’a om sur’ priha, hän ièe voib pätta. Vaiše tule longele, ala segoi mecha.

Maman sanoile da tegoile erasti voi vaiše èududeldas. Kol’a jo amu tahtoiži mända mecha tatoita; hän teravas sobihe i läksi kodišpai. Ni-ken ei azotand händast.

Mec vastsi Kol’ad veresil vihandoil lehtesil, kudambad amu pezihe taivhaližen dušan al, i komedal linduiden èièitesel. Päiväižen sil’miš kaik mechižed kazvmused — i burkod samlod, i argad änikod, i kärpkekahad puntüved — naguihe keväzližikš, täuzikš ut vauvast elod. Eskai sured kived i kogonaižed granitkal’l’od paloiba neniš sil’miš kuldaižiden meckopriden karthe. Kaik nece oli lujas èoma kacmine.

Kol’a napri johtutada, kus hän nägi mugošt èomust. Lebubaz, kudambas hänen kanz lebaiži ende, oli järven randal, a ümbrištos oli sokaz mec; sigä ei olend ni-midä pojavad. Sid’ hän johtuti: tal’vel opendai vedi hänen klassan muzejaha — surhe jumalankodihe — i sigä oli mugažo hüvä i vauvaz. "Tägalaine mec om paremb äjid, siš om mitte-se ièevuitte heng!" meleti Kol’a, i hän muhahti kaikuèèele pule da kivele, kut ustavakaz adiv verhas kodiš.

Prihaine käveli mecas lujas hätken, nägihe tutabiden pallištoidenke, kukhidenke da ojidenke. Pälièi koumes èasus päiväine om peitnus pil’vihe, i siloi mecas tegihe pimedamba. Kol’a läksi tactud tele; te oli kaid da barptunu. Hän johtuti, miše hö tatanke jo oleskeliba sid’. Kerdan Kol’a küzui, mitte te nece om, i tatoi sanui, miše nece om suomalaine te. "Ende nece ma-ki oli suomalaine," ližazi hän.

Mecas jo oli viluhk, lindud vaikastuiba; sid’ mecha tuli kebn sumeg. Priha-ne kändi oiktaha i mäni mecha, no ühtnägoi kulišti kenen-se äned i kacelzihe tagaze.

Suomalašt tedme astuiba burkod surdunuded saldatad oružjidenke. Heiden päl oli tundmatoi uniform, i hö pagižiba verhal kelel. Kol’a èududelihe: ümbri oli keza, a nene ristitud oliba tal’veližiš sobiš. Sid’ hän nägišti völ kaks’ jüguz’mašinad, heil ajoiba šuštunuded, pahamel’žed passažirad, ni-ken heišpäi ei muhadand.

Mitte-se laih roho ukoine hilläšti pajati jalos tuskusižen pajon. Üks’ neièukaine ühtnäghu kacuhti ani Kol’an sil’mihe, i nece ošabori händast. Prihaine säreganzi kuti viluspäi, hänele tegihe ani opak. Kol’a ni-konz ei nägend mugošt onetont, pahamelišt kacundad! Hän el’genzi, miše rauk neièukaine om lujas näl’ghine, miše hänele om ani vilu. Mitte-se ak, nacein hänen mamaze, katoi neièukažen lämäl paikal. Toižed akad ištuiba vaikkuluhu; hö kacuiba tagaze, i heiden sil’miš hoštiba kündled. Neièukaižen mam siliti ièeze tütart i sanui hänele midä-se. Kol’ale naguihe, miše hän sanui: "Ni-midä, kaik nece pigai lopiše, i mö pördamoi kodihe..."

Saldatad i mašinad likuiba hilläšti-hilläšti, hahk sumeg ujeli ten päl, i vaskmäine tuskukaz pajo lendi kezamecadme. Kol’a hengähti, umbišti sil’mäd, a konz avaiži, ümbri jo ei olend ni-keda. Kazvahtunu te oli pal’laz, sumeg kadoškanzi, a sid’ päiväine-ki möst kukiti pil’viden tagapäi. Prihaine seižui pöl’gastusiš, hän völ hätken ei voind kubahtada-ki.

Mitte-se tundmatoi, znamasine pird tuli Kol’an eloho. Hänen lapsuz’ ei tedand ni nägudesid, ni èudoid; opendajad saneliba hänele, miše mugošt ei ole londuses. Prihaine ei el’gendand sidä, midä om nähnu, no terav kibu valoihe hänen südäimehe. Nacein, nece mecsumeg om hätkeks katnu kaiken hengen...

No paraz mända kodihe. Kol’an mel’ hilläšti ustavihe, puhtastihe tundmatomas tuskaspäi, kudamb om äkkid tulnu hänennoks mièèes-se toižes miruspäi. "Vanhembad jo südegandeba", meleti prihaine i mäni külän polhe. Mec tegihe edeližeks, päiväine möst lujas paštoi. Nece statj kožui fil’maha, kus erazvuièèed epizodad astuba jäl’geti. Kol’a lujas èududelihe, konz tedišti, miše vanhembad ani ei olgoi ecnuded händast. Hö ei lajinugoi Kol’ad, ka i long sil päiväl oli möhemba.

Tatoi oli hüviš meliš — Vas’a-däd’ toi hänele lidnaspäi veresid lehtesid, i jäl’ges päilongid hän ištuihe lugemana heid. Kol’a läksi pordhile i möst nägišti sidä vaugedverišt neièukašt, kudamb om kel’dänu händast vändmaha ièeze mäèhu. Nägištaden Kol’ad, neièukaine turpsi i nenakahas sanui:

— Ala koske verast.  

Kol’an tatoi kukišti nenan lehtesen tagapäi, haukostihe i küzui mamal:

— A mikš Kol’aižel om mugoi hond lit?

 TAGAZE - BACK