Igor Brodski

 

Keväz’pajo

 

Uhtes sures lidnas tünäs sijäs seižub pakuine kaks’žiruine pert’. Siš om nel’l’ faterad: kaks’ – ezmäižes žirus, da völ kaks’ – toižes. Ken eläb koumes fa-teras, minä en teda, a nelländes, ühtes alembaižišpäi, eläb mam tütrenke. Tat läksi heišpäi jo ani amu, nacein enamb kahttoštkümned vot tagaz, a tütrele jo täudui nel’l’toštkümne vot. En voi sanuda, miše nece neièukaine oli èoma – hänel oliba rusttad hibused, mod oli kehker da kaiken pestrakoikaz – i kevädel, i kaikel toižel aigal... Ièe hän oli korged kazvol, äjal korktemb mamad, pit’kjaugaine, laih, kuti puik; dai kutak hänele olda lihavaks, konz rahoid-ne neciš kanzas ni-konz ei olend, i kanz amu openzihe eläda ani heita. Neièukašt kuctihe Nastoikš, i oli hän jalos hüväsüdämeline. Ni-ken ei voind sanuda ni-midä hondod hänen polhe, vaiše školaspäi erasti todihe ta taclihe poètliphaižehe käredoid kirjaižid. Azj om siš, miše Nastoi ei navedind necida hahkad kivipertid – školad, kus vanhembad kaiken lajiba neièukašt, a klassan sebranikad vaiše ragnelihe hänespäi.

Nu ka midä-k! Nastoi löuzi ièeleze sebranikoid irdal. Školas händast näh-tihe vaiše kerdan-kaks’ nedališ, no völ ni-kelle ei tulend pähä küksta Nastoid sigäpäi. Naku hän i käveleb kujoidme-irdoidme! Hänel om èoma, sur’ talant: Nastoi navedib pajatada. Hän ièe tegeb pajoid-runoid i pajatab heid, da völ gitaral-ki akompaniruib ièeleze. Neièukaižel – vanh, kohetud soit, om èud, miše sišpäi mièèed-ne kulundad lähteba! Nastoi ei žalleièe ièeze gitarad, tal’vel-ki irdal brängutab. Ku eciškanded, ka löudad irdal ningoižid pajanikoid, no Nastoil-se lujas èomin lähteb – kaikile èud.

Midä-k hän tegeb tämbei? Mam läksi radole kogonaižeks päiväks, jäškapas – keittud kartohkad da maid, nacein leibäd-ki voiži löuta – ka jose söm om jüged problem? Nastoil om toine hol’.

Egläi mamoin sizar vedihe läžundkodihe, i ni-ken ei voi sanuda, mite kibu hänel om; a hänen tütren, Nastoin sestrian Kiran, mamoi oti kodihe, ved’ hänel-ki ei ole tatad. Kira – pièuine, mamata ei voi eläda, a Nastoile nügüd’ Kiraižes tarbiž hol’t pidada, školha ni-kut ei sa kävuda. Elo om hüvä!

Nastoi ièe nügüd’ magadab koumil ištmil, a hänen sijäl venub da kiškotase jäl’ghe magadust Kira. Iknal ei ole uudint, i päiväižen sil’mäd täudutaba honusen. Oh, kacuške, a Kiraižel-se om pätaud’! Om hüvä mujada iètaze vanhembaks sizareks.

- Lähted-ik školha? – haikostab Kira. Mitte el’getoi laps’ om!

- Ka kut-žo voin jätta sindai kodihe? Mam-se läksi. Kira möst haikostab i sanub:

- A minä lujas tahtoižin školha. Nacein sigä om melentartuine openduz!

A Nastoi vaiše hengahtab. Sizar völ ei teda, mitte elo varastab händast ško-las. Jo nägub, miše konz Kiraine kazvab sureks, hän lujas koskuškandeb ièeze èižoihe, linneb mugoižeks-žo laihaks da pestrakoks. I hänen hibused oma eskai völ rusttemb Nastoin hibusid! "Mindai näritihe pestrakoikahaks, i händast näritaškatas... Hänel školelo linneb jüged. Oh, i kut-žo mö koskum toine toižhe!" – meleti èižoi.

- Nu, Kiroi, nügüd’ minä ton sinei murgn’an. Venu-ške, ala nouze...

Nastoi mäni keitimpol’he i toi sigäpäi stokanan maidod da supalan leibäd. Sid’ hän meleti, miše ku Kira om kül’mehtunu, ka hänele ei sa joda vilud maidod. "Pidab lämbitada", – meleti neièukaine i möst pördihe keitimpol’he. Kiraine varasti händast sil’mäd umbes i johtuti, kut mièèes-se fil’mas hän nägi, kut mužik toi ièeze akale kofed magaduzsijäha. Kira muhahti i hilläšti korkoti katusen al, a Nastoi sil aigal juraiži astjoil seinän taga. Noremb sizar ei tedand, miše èiža meleti vaiše siš, kut voiži jätta Kirad kodihe, sijäha, da lähtta irdale i pajatada nenile èomile prihoile, kudambid Nastoi vastsi egläi susedkujos.

Muga kaikutte meleti pordon aigad ièeze azjoiš, a sid’ Nastoi üks’-se toi Kiroile hulad maidod, leibäd i völ kartohkad: "Sö!"

Kiraine ištuihe i zavodi murginoita. Nastoi-ki seižub èogaižes, söb ièeze leibsupalašt da kacub sizarehe. Mitte èoma Kiraine om! Modpoliškod – käbedad, i hot’ sirmiš om mitte-se läžundkišt, no mièèed-žo sel’ktad hö oma! Nu kutak voib tacta händast kacmata?.. "Oh, – meletab Nastoi. – Voib olda, minä pakièen händast, i Kiraine hökkähtab jäda kodihe – ozutesikš, vaiše èasudeks? Nacein mamoi ei riko mindai siš azjas".

A Kira söb da söb.

- Ki-iraine! Minun èoma Kiroi!

- Midä sinei?

- Tahtoižid-ik völ magadahtta? A?

- Ka midä-k tehta? Tedan, tedan sinä ed pästa mindai irdale...Sinun mamoi ei anda minei kävuda. Olen läžui. – Nece jäl’gmäine vajeh oli sanutud muga, miše Nastoi meleti vaiše: "Oh, mièèeks hän linneb aiganke. Kaik el’gendab!" A Kiraine hilläšti jatktab:

- No sinä, meletan, void lähtta kävumaha, no ei hätkeks, a se tusttuškanden. Ala unohta – pidab uks’ i iknad saubata tarkašti-tarkašti, miše ni-üks’ bandit ei tuliži!

- "Bandit" om paha sana, – sanui Nas-toi. – Tarbiž sanelta "vargaz".

- Nu "vargaz" ka "vargaz", – hengahtab muèuine sizar. – Tule teramba... Nup, ota stokan da blödaine, mina möst tahtoin magatta.

Kiroi panese bokale i komedas soipotab; Nastoi om jo el’gendanu, miše hän ei abitte, ku èižoi lähteb.

- Spasib, Kiraine!.. – šuhaidab Nas-toi. Kira ei anda vastust – nacein uinzi.

Nastoi pani päle mamoin levedan kaglpaikan i oti gitaran. Pälièi vides minu-tas hän jo seižui pordhaižil da kiskotihe. Neièukaine pizišteli sil’mil: keväz’päivoi paštoi, a taivaz oli puhtaz i uskmatomašti sinivouvaz, kuli kuval! Nastoi johtuti, mièèen èoman pajoižen hän oli tehnu männudel nedalil; pajoine om paiväižen polhe, siš oli vähän sanoid – pidaiži völ ližata... Nu, kuna-k mö mänem tämbei?

Nastoi jo amu ei olend ningoižes hüväs meles. Hän mäni irdadme i kändi oiktale, susedkujoho. Neciš kujos Nastoi endeglašt da eglai vastsi vaskmaižid prihoid, kudambad ei jonugoi olut redukahiš pertinverajiš, ei lainusoi, kut toižed, ei tartnugoi hänehe. Hö vediba iètaze muga ustavakahas i tünäs, miše Nastoi eskai meleti: "Nacein nene oma mièèed-ne sektantad". Prihad ištuiba ühtes, lugiba lehtesid, a sid’ mikš-se marširuiba stadionadme, kut likundurokal. Neièukaine ani ei varaidand heid i ei èududelnus, mikš hö vediba iètaze muga i ei toinejièèikš. Prihad kut prihad – heihe ei olend ni-mittušt melentartust, modod ei olnugoi jalos melevad, dai atletoid heiden keskes mugažo ei olend.

Tämbei hö möst kerazihe neche redukahaze stadionudehe, i mitte-se kokat’ starinoièi heile politikas, voibuižes, kanzan znamoièendas, mièèiš-ne suriš idejoiš. Kaik nece oli tuskusine, kuti školas, i Nastoi ei kundlend. Hän ištuihe aidan päle i meleti, midä-k pajatada prihoile, miše hö homaièižiba Nastoid i hot’ vähäižel pagižižiba hänenke... A prihad äkkid seižutihe i zavodiba marširuida joksendtehudme. Hö pajatiba mièèen-se pajon, no muga hondoin, miše Nastoi ei voind toimetada ni üht vajeht. "A minä pajatan äjal èomemba! – homaièi hän meles. – Pidab varastada; nacein hö pigai heitaba marširuindan".

Nored prihad pigai azotihe, erased ani läksiba stadionaspäi, a toižed ištuihe lauèoile i zavodiba lodud. No ni-ken ei tulend Nastoinnoks, i ni-ken ei kacund ani hänen polhe-ki. Neièukaine jo takai abittas, miše händast ei homaièenugoi, i läht-ta, no sidaig se priha, kudamb starinoièi toižile politikan polhe jäl’gmäi homaièi Nastoin i tuli kacmaha tundmatomaha neièukaižehe.

- Mikš sina ed ole školas? – küzui hän.

Nastoi jo harjeni antta vastusid mugoižile küzundoile i katlemata starinoièi, miš om azj. Priha ei èududelnus, no sanui:

- Kaikile lapsile tarbiž kävuda školha.

Siloi Nastoi völ starinoièi hänele, mikš hän ei navedi kävuda školha. Priha oli meletanu pordon aigad, a sid’ homaièi:

- Ku opendajad tedaižiba, miše hö vaumièeba meiden lapsid todesižen, su-ren elon täht, a openikad tedaižiba, mihe näht hö opendase, i navedižiba kožmust da sebranladud, ka sinä-ki käveližid školha hüviš meliš...

Nastoi vaiše furskahti. Hän ei navedind melevad tonad i notacijoid – kaik nece vaiše johtuti hänele opendajiden polhe.

- Ala varaida, minä enambad en pagižeškande muga! – sanui priha; hän ozaiži Nastoin meletused. Siloi Nastoi kacuhti hänehe jo toinejièèikš...

- Minun nimi om Markoi, ezitihe priha. Hän pidi oèkid, i sikš lujas nahodi üläopenikha. "Nacein hän todeks om melev, ku starinoièeb toižile sebranikoile politikas!" – meleti Nastoi. No sid’ priha möst zavodi pagišta, mitte heil om hüvä sebr, midä hö tahtoiba, mitte om heiden flag... I hot’ hän napri pagišta muga, miše Nastoi el’gen-aiži händast, üks’-se neièukašt jalos haikostoitti.

- Magazid-ik?

- Ff! Nece ei ole sinun azj.

- Ka minä en tahtoind abitta sindai. No hüvä, hüvä om. Midä sinä teged necil stadional?

- "Midä"? Ka minä elän naku.

- No minä ni-konz en nägend sindai neniš tahoiš. Sinai om gitar. Mahtad-ik väta?

- Kutak? Mahtan. Da i völ pajatan gitaranke.

- Oh! – èududelihe Markoi. – Kenen pajoid pajatad?

- Vaiše ièein, a toižid en teda-ki, – sanui Nastoi.

- Oho! Minun sebranikad lujas navediba pajatada, ka kac, korvad-ne heil hondod oma. A miš sinä pajatad, neièukaine? Unohtin küzuda, kut sindai kuctas...

- Ka Nastoikš kuctas! – Nastoi levedas muhahti i sid’ tarièi prihale:

- Ku tahtoid, ka voin ozutada, kut pajatan.

- A voi! – ihastui Markoi. Hän ei vauvatand-ki, miše ken-ni tuleb stadionale i völ pajataškandeb!..

Nastoi kaiken aigan om muštnu, miše tuleb mugoižen päivän päminut, oti gitaran i zavodi pajatada. No hän völ ei pajatand ièeze armhid pajoid. Südäininstinkt sanui hänele: nene pajod pidab jätta jäl’gilepäi, miše vägestada kaikid ièeze talantal. Nastoin pajoiš ei olend koverikahid sanoid i melevid uzid idejoid; ned sanad ei manitanugoi ni-keda, sikš ku hö läksiba hüväs südäimespäi. Kaik necen mirun pahuz’ ei voiži upehtoitta necida nort hengen èomut, kut käredad möhäižed pakaižed ei voigoi rikta ezmäižid keväz’änikoid. Redukahal stadional tegihe hillemba... Pälièi pordos aigad ni-ken prihoišpäi jo ei lodeidand, i kaik kundliba Nastoid. Sid’ kaik hö kerazihe ümbri neièukaižes.

Nastoi lopi ezmäižen pajon i augoti toižen, sid’ koumanden... "Mitte oza tuli! Mitte èudosine, sanumatoi oza äkkid muhahti minei! Völ ni-konz ni-ken ei kundli mindai muga tarkašti, i nacein nene prihad el’gendaba, midä minä tahtoižin sanuda neniš pajoiš!.." – meleti hän.

Ka, hö kundliba händast. Heiden elos oli vähä mugošt; hö pajatiba ièeze maršid da gimnoid, no sanad neniš pajoiš oliba täuded melevust i rohktust. Nastoi kaiken pajati da pajati. Ken-se toi hänele voileibän, ken-se – penen butulkan limonadad. Ni-ken ei sanund ni vajeht, kaik vaiše kundliba da kundliba...

Nastoi pajati keskustamata i lopuks päti pajatamha ièeze uden pajon – päiväižen polhe. Nacein mö lugižim sen pajoižen jalos naivižeks, no konz neièukaine om kacuhtanu kundlijoihe, hän el’genzi – nece om hänen parahim pajo! Erased prihad kundliba sen muga, kut kundeltas vaiše Jumalan sanoid, i Nastoi eskai vähäižel pöl’gästui... No konz neièukaine oli lopnu, kului mugoi torok aplodismentoid, miše ken-ni voiži meletada: nakhu kerazihe sur’ kogo rahvast.

A sid’ kaikutte ladi tulda lähemba i sanuda Nastoile hüvid sanoid...

Vaiše pigai neièukaižen päs töngahti meletuz: a kut-žo rauk läžui – pièuine Kiraine venub üksnäze fateras? Nacein hän jo varaidaškanzi...

Nastoi sädihe lähtta, kaik paikièiba händast, miše hän jäiži, no Nastoi starinoièi sestrijan polhe, i siloi neièukašt pästtihe.

- Hei! – kirgui Markoi jäl’ghe. – Kus sinä eläd?

- Pakuižes pertiš susedkujos, – rigehtu-si andoi vastust Nastoi.

Neièukaine joksi irdadme i eci sil’mil’ keda-ni, kel voiži küzuda, äjak om aigad. No irdal ni-keda ei olend; matk oli lühüd, i Nastoi pigai putui kodihe. Konz hän avaiži uksen, kaik oli enèèikš: Kiraine hilläšti soipoti magattes, keitimpoles muga-žo hilläšti uraiži jäškap, no päiväižen sil’mäd jo läksiba neièukaižiden honusespäi... Ffuu... Kaik om hüvä! Pidab meletada longiš. Nastoi teravas rušihe, ripputi gitaran seinäle, pani päle kulun ezipaikan i zavodi keitta kartohkad, kudamb oli päsömän neciš kanzas. Nastoi kacuhti Kiraižehe. Hän magazi muga, kuti amu eli magadamata. "Nacein kaiken päivän voiži magata" – meleti Nastoi; hänes möst heraštui vanhemb sizar, i hän lujas-lujas tarkašti tartui keitandaha.

Sil aigal hänen mel’he sündui ezmäi üks’ kuplet, sid’ – toine, i kuni Nastoi vakaèihe keitimpoles, tegihe kogonaine pajo – i muzik, i sanad. Nece pajo oli tämbeižiden prihoiden polhe, siš, kut hö marširuiba da pajatiba, kut kundliba Markoin meiekahid paginoid. Om sel’ged, miše Nastoi ei tedand ni-midä heiden elos, ei voind arvostelda heiden tegoid, no nügüd’ hän pidi muštos Markoin sanad: "Meiden flagal om päiväine, päiväižen znam" – i nece lämbiti neièukaižen südäimen, ved’ hänen täht ei olend ni-midä èomemba i armhemba päiväšt... Mam-ki oli hänen elon päivoin, i ningoižel penikaižel päiväižel oli pikaraine Kiraine.

Nastoi mäni kacmaha, ei-k völ nouzend sizar: kartohk oli jo vaumiž, i ièe hän jo tahtoi söda. Prihan voileib (kut limonad-ki) om kadonu pohjatomaha südäikohthu jo amu-amu... "Kiraine... Ki-iraine..." – hilläs kucui Nastoi, a ièe meleti: "Ka nouze, nouze, ole hüvä, a se minä pigai kolen sömännäl’gha!.." Kira nacein om kulištanu hänen sanad, sikš miše kärauzihe toižele bokale. "Ki-ra..." – möst kucui èiža. Kiraine avaiži ezmäi ühten sil’mäižen, sid’ toižen, sid’ komedas haikostihe i sanui:"Hüväd homendest!"

- Kiroi! Long’aig jo tuli! – nagroi Nastoi i völ ližazi, – i minä olen jalos näl’ghine.

- Ka keita midä-ni, – holetomašti vastusti Kiraine.

- Minä jo amu olen keitnu kartohkad!

- Ka? O, nu siloi minä mänen keitimpolhe. – Kira ištuihe i kiskotihe.

- Oled läžui, i sinei ei sa seižutadas!

- Hm! Ed-ik pästa mindai zahodaha-ki?.. – èududelihe sizar.

Nastoi vaiše maihahti kädel – südäikoht jo käski unohtada kaiken polhe.

- Ka mäne kuna taht... paremba – sömlaudannoks! – sanui hän.

Jäl’ghepäi hö ištuiba keitimpoles, sömlaudan taga, söiba hulad kartohkad i ridliba, midä voib tehta läžujale, a midä – ei sa. Tedad-ik, mitte nece küzund om koverikaz! Ku vaiše Nastoi ladli nevoda Kiroile, miše hänele om paremba venuda, miše uni om parahim doktor, ka sizar sid-žo homaièi, miše läžujad last ei sa jätta kacmata.

- No sinä ièe pästid mindai irdale! – kirgui Nastoi. – Johtuta! Olen pakièenu sindai, i sinä sanuid, miše minä voin lähtta kävelmaha! Minä-žo en hätkeks lähtend!

- Ala kiroda Kirad! – kirgui vastha Kira. – Minä olen muèuine läžui neièukaine!..

- Hei, pièuine-muèuine! Ni-midä, konz käveleškanded školha, ka sinai kaiken linneb taht läžuda!.. Školas sinei ozutadas!

- Mihe-k näritatoi, ropakoikaz?

- Ropakoikahaspäi kulen!

... I sid’ mö jätam heid, sikš miše hö kaiken ridliba da ridliba ehthasai, a nece ei ole rad!

Homendesel Nastoi oli hüviš meliš: hän el’genzi, miše ièe läžuškanzi, nacein Kiroi tartuti händast. Mamoi vaiše hengahti, ištuihe ištmele, meleti pordon aigad i päti:

- Kaik! Kucun lekart – teile molembile! Tämbei minä ièe jän kodihe. – Hän nägišti, kut toižetihe Nastoin mod, i ližazi:

- Pidab völ küzuda susedoil, lahtlid-ik eglai kodišpäi. Om sel’ged – Kiraine ei sanu ni-midä, no minei näguse, miše sinä jätlid sestrijad kacmata, nacein möst kävelid redukahid kujoidme ièeiž gitaranke! Mihe-k sinä otlid minun kaglpaikan? A? Ed himoièe antta vastust? E-eh...

Nastoi el’genzi – mamal-ki om luja taht jäda kodihe, hän ièe oli lujas surdunu radmas... Konz mam läksi susedoihe, miše kucta telefonadme lekart, neièukaine sebazi i siliti Kiroid, kudamb lujas hubdui (hän ei navedind doktorid), i hilläšti tuli iknannoks. Tämbei om ani toine sä, mi eglai: kaik taivaz om hahkoiš pil’viš, päivašt ei ole, parvehed varišoid komedan krongandanke ragaiba pertiden alle. Päiv om tuskusine da opalakaz...

Äkkid hän nägišti, miše heiden kujoidme mäneb šištak prihoid – nenid prihoid, kudambile Nastoi pajati eglai stadionas. Konz prihad oliba tulnuded pakuižen kaks’žiruižen pertinnoks, hö azotihe i seižutihe rivehe. Sid’ neièukaine nägišti Markoid i ihastusiš maihutaškanzi hänele kädel. Hän homaièi: susedpertiden eläjad mikš-se lujas varaidaba prihoid i peitase ken kuna. Oh, mièèed el’getomad hö oma! Markoi sanui midä-se ièeze prihoile, i hö pajataškanziba; kaks’kerdaižen st’oklan kal’t ei kulund vaihid, no kaik pajatajad kacuiba vaiše hänehe, Nastoihe... A hän seižui iknanno i meleti vaiše siš, miše hä-nel völ ni-konz ei olend èomembad minutad, miše homen hän tegeb völ parembid pajoid, voib olda, andab kaiken ièeze elon necile töle.

Kiraine-ki ei voind tirpta i tuli iknannoks – kengata, öräcnäs, – sebazi èižoid i mugažo kacuškanzi irdale. Hän ei nägend ni-mittušt pojavad ièeze lühüdahkas elos!

Mihe polin pajatiba prihad? Sen polhe, kut hö marširuiba ahthal šištakol, siš, miše heiden flag leihub korktuses, miše heiden idejad toba ristituile leibäd, miše hö kucuba kaikid tulda heiden rivihe... Neièukaižed ei kulnugoi nenid sanoid, hö vaiše nägiba prihoiden letud päd i heiden palabad sil’mäd; kaik näguihe ningoižeks èomaks, znamasižeks, ani kuti praznikan aigan!

Nastoi mujušti, miše kenen-se käzi veri hänen ougale; hän kacelzihe –neièukaižiden taga seižui hüvä, mugoi sula mam. Hänen keväz’sil’mäd muhaziba, i eskai kärpiškod kadoiba kuna-se modolpäi...

- Nastoi, Nastoi... – sanui mam. – Kirjuta-ške paremba pajoižen sinun pestrakoiden polhe!.. A doktorad-se minä üks-se olen kucnu!

 TAGAZE - BACK