Igor Brodski

 

Keväz’pajo

 

Uhtes sures lidnas tünäs sijäs seižub pakuine kaks’žiruine pert’. Siš om nel’l’ faterad: kaks’ – ezmäižes žirus, da völ kaks’ – toižes. Ken eläb koumes fa-teras, minä en teda, a nelländes, ühtes alembaižišpäi, eläb mam tütrenke. Tat läksi heišpäi jo ani amu, nacein enamb kahttoštkümned vot tagaz, a tütrele jo täudui nel’l’toštkümne vot. En voi sanuda, miše nece neičukaine oli čoma – hänel oliba rusttad hibused, mod oli kehker da kaiken pestrakoikaz – i kevädel, i kaikel toižel aigal... Iče hän oli korged kazvol, äjal korktemb mamad, pit’kjaugaine, laih, kuti puik; dai kutak hänele olda lihavaks, konz rahoid-ne neciš kanzas ni-konz ei olend, i kanz amu openzihe eläda ani heita. Neičukašt kuctihe Nastoikš, i oli hän jalos hüväsüdämeline. Ni-ken ei voind sanuda ni-midä hondod hänen polhe, vaiše školaspäi erasti todihe ta taclihe počtliphaižehe käredoid kirjaižid. Azj om siš, miše Nastoi ei navedind necida hahkad kivipertid – školad, kus vanhembad kaiken lajiba neičukašt, a klassan sebranikad vaiše ragnelihe hänespäi.

Nu ka midä-k! Nastoi löuzi ičeleze sebranikoid irdal. Školas händast näh-tihe vaiše kerdan-kaks’ nedališ, no völ ni-kelle ei tulend pähä küksta Nastoid sigäpäi. Naku hän i käveleb kujoidme-irdoidme! Hänel om čoma, sur’ talant: Nastoi navedib pajatada. Hän iče tegeb pajoid-runoid i pajatab heid, da völ gitaral-ki akompaniruib ičeleze. Neičukaižel – vanh, kohetud soit, om čud, miše sišpäi miččed-ne kulundad lähteba! Nastoi ei žalleiče ičeze gitarad, tal’vel-ki irdal brängutab. Ku eciškanded, ka löudad irdal ningoižid pajanikoid, no Nastoil-se lujas čomin lähteb – kaikile čud.

Midä-k hän tegeb tämbei? Mam läksi radole kogonaižeks päiväks, jäškapas – keittud kartohkad da maid, nacein leibäd-ki voiži löuta – ka jose söm om jüged problem? Nastoil om toine hol’.

Egläi mamoin sizar vedihe läžundkodihe, i ni-ken ei voi sanuda, mite kibu hänel om; a hänen tütren, Nastoin sestrian Kiran, mamoi oti kodihe, ved’ hänel-ki ei ole tatad. Kira – pičuine, mamata ei voi eläda, a Nastoile nügüd’ Kiraižes tarbiž hol’t pidada, školha ni-kut ei sa kävuda. Elo om hüvä!

Nastoi iče nügüd’ magadab koumil ištmil, a hänen sijäl venub da kiškotase jäl’ghe magadust Kira. Iknal ei ole uudint, i päiväižen sil’mäd täudutaba honusen. Oh, kacuške, a Kiraižel-se om pätaud’! Om hüvä mujada ičtaze vanhembaks sizareks.

- Lähted-ik školha? – haikostab Kira. Mitte el’getoi laps’ om!

- Ka kut-žo voin jätta sindai kodihe? Mam-se läksi. Kira möst haikostab i sanub:

- A minä lujas tahtoižin školha. Nacein sigä om melentartuine openduz!

A Nastoi vaiše hengahtab. Sizar völ ei teda, mitte elo varastab händast ško-las. Jo nägub, miše konz Kiraine kazvab sureks, hän lujas koskuškandeb ičeze čižoihe, linneb mugoižeks-žo laihaks da pestrakoks. I hänen hibused oma eskai völ rusttemb Nastoin hibusid! "Mindai näritihe pestrakoikahaks, i händast näritaškatas... Hänel školelo linneb jüged. Oh, i kut-žo mö koskum toine toižhe!" – meleti čižoi.

- Nu, Kiroi, nügüd’ minä ton sinei murgn’an. Venu-ške, ala nouze...

Nastoi mäni keitimpol’he i toi sigäpäi stokanan maidod da supalan leibäd. Sid’ hän meleti, miše ku Kira om kül’mehtunu, ka hänele ei sa joda vilud maidod. "Pidab lämbitada", – meleti neičukaine i möst pördihe keitimpol’he. Kiraine varasti händast sil’mäd umbes i johtuti, kut miččes-se fil’mas hän nägi, kut mužik toi ičeze akale kofed magaduzsijäha. Kira muhahti i hilläšti korkoti katusen al, a Nastoi sil aigal juraiži astjoil seinän taga. Noremb sizar ei tedand, miše čiža meleti vaiše siš, kut voiži jätta Kirad kodihe, sijäha, da lähtta irdale i pajatada nenile čomile prihoile, kudambid Nastoi vastsi egläi susedkujos.

Muga kaikutte meleti pordon aigad ičeze azjoiš, a sid’ Nastoi üks’-se toi Kiroile hulad maidod, leibäd i völ kartohkad: "Sö!"

Kiraine ištuihe i zavodi murginoita. Nastoi-ki seižub čogaižes, söb ičeze leibsupalašt da kacub sizarehe. Mitte čoma Kiraine om! Modpoliškod – käbedad, i hot’ sirmiš om mitte-se läžundkišt, no miččed-žo sel’ktad hö oma! Nu kutak voib tacta händast kacmata?.. "Oh, – meletab Nastoi. – Voib olda, minä pakičen händast, i Kiraine hökkähtab jäda kodihe – ozutesikš, vaiše časudeks? Nacein mamoi ei riko mindai siš azjas".

A Kira söb da söb.

- Ki-iraine! Minun čoma Kiroi!

- Midä sinei?

- Tahtoižid-ik völ magadahtta? A?

- Ka midä-k tehta? Tedan, tedan sinä ed pästa mindai irdale...Sinun mamoi ei anda minei kävuda. Olen läžui. – Nece jäl’gmäine vajeh oli sanutud muga, miše Nastoi meleti vaiše: "Oh, miččeks hän linneb aiganke. Kaik el’gendab!" A Kiraine hilläšti jatktab:

- No sinä, meletan, void lähtta kävumaha, no ei hätkeks, a se tusttuškanden. Ala unohta – pidab uks’ i iknad saubata tarkašti-tarkašti, miše ni-üks’ bandit ei tuliži!

- "Bandit" om paha sana, – sanui Nas-toi. – Tarbiž sanelta "vargaz".

- Nu "vargaz" ka "vargaz", – hengahtab mučuine sizar. – Tule teramba... Nup, ota stokan da blödaine, mina möst tahtoin magatta.

Kiroi panese bokale i komedas soipotab; Nastoi om jo el’gendanu, miše hän ei abitte, ku čižoi lähteb.

- Spasib, Kiraine!.. – šuhaidab Nas-toi. Kira ei anda vastust – nacein uinzi.

Nastoi pani päle mamoin levedan kaglpaikan i oti gitaran. Päliči vides minu-tas hän jo seižui pordhaižil da kiskotihe. Neičukaine pizišteli sil’mil: keväz’päivoi paštoi, a taivaz oli puhtaz i uskmatomašti sinivouvaz, kuli kuval! Nastoi johtuti, miččen čoman pajoižen hän oli tehnu männudel nedalil; pajoine om paiväižen polhe, siš oli vähän sanoid – pidaiži völ ližata... Nu, kuna-k mö mänem tämbei?

Nastoi jo amu ei olend ningoižes hüväs meles. Hän mäni irdadme i kändi oiktale, susedkujoho. Neciš kujos Nastoi endeglašt da eglai vastsi vaskmaižid prihoid, kudambad ei jonugoi olut redukahiš pertinverajiš, ei lainusoi, kut toižed, ei tartnugoi hänehe. Hö vediba ičtaze muga ustavakahas i tünäs, miše Nastoi eskai meleti: "Nacein nene oma miččed-ne sektantad". Prihad ištuiba ühtes, lugiba lehtesid, a sid’ mikš-se marširuiba stadionadme, kut likundurokal. Neičukaine ani ei varaidand heid i ei čududelnus, mikš hö vediba ičtaze muga i ei toinejiččikš. Prihad kut prihad – heihe ei olend ni-mittušt melentartust, modod ei olnugoi jalos melevad, dai atletoid heiden keskes mugažo ei olend.

Tämbei hö möst kerazihe neche redukahaze stadionudehe, i mitte-se kokat’ starinoiči heile politikas, voibuižes, kanzan znamoičendas, miččiš-ne suriš idejoiš. Kaik nece oli tuskusine, kuti školas, i Nastoi ei kundlend. Hän ištuihe aidan päle i meleti, midä-k pajatada prihoile, miše hö homaičižiba Nastoid i hot’ vähäižel pagižižiba hänenke... A prihad äkkid seižutihe i zavodiba marširuida joksendtehudme. Hö pajatiba miččen-se pajon, no muga hondoin, miše Nastoi ei voind toimetada ni üht vajeht. "A minä pajatan äjal čomemba! – homaiči hän meles. – Pidab varastada; nacein hö pigai heitaba marširuindan".

Nored prihad pigai azotihe, erased ani läksiba stadionaspäi, a toižed ištuihe laučoile i zavodiba lodud. No ni-ken ei tulend Nastoinnoks, i ni-ken ei kacund ani hänen polhe-ki. Neičukaine jo takai abittas, miše händast ei homaičenugoi, i läht-ta, no sidaig se priha, kudamb starinoiči toižile politikan polhe jäl’gmäi homaiči Nastoin i tuli kacmaha tundmatomaha neičukaižehe.

- Mikš sina ed ole školas? – küzui hän.

Nastoi jo harjeni antta vastusid mugoižile küzundoile i katlemata starinoiči, miš om azj. Priha ei čududelnus, no sanui:

- Kaikile lapsile tarbiž kävuda školha.

Siloi Nastoi völ starinoiči hänele, mikš hän ei navedi kävuda školha. Priha oli meletanu pordon aigad, a sid’ homaiči:

- Ku opendajad tedaižiba, miše hö vaumičeba meiden lapsid todesižen, su-ren elon täht, a openikad tedaižiba, mihe näht hö opendase, i navedižiba kožmust da sebranladud, ka sinä-ki käveližid školha hüviš meliš...

Nastoi vaiše furskahti. Hän ei navedind melevad tonad i notacijoid – kaik nece vaiše johtuti hänele opendajiden polhe.

- Ala varaida, minä enambad en pagižeškande muga! – sanui priha; hän ozaiži Nastoin meletused. Siloi Nastoi kacuhti hänehe jo toinejiččikš...

- Minun nimi om Markoi, ezitihe priha. Hän pidi očkid, i sikš lujas nahodi üläopenikha. "Nacein hän todeks om melev, ku starinoičeb toižile sebranikoile politikas!" – meleti Nastoi. No sid’ priha möst zavodi pagišta, mitte heil om hüvä sebr, midä hö tahtoiba, mitte om heiden flag... I hot’ hän napri pagišta muga, miše Nastoi el’gen-aiži händast, üks’-se neičukašt jalos haikostoitti.

- Magazid-ik?

- Ff! Nece ei ole sinun azj.

- Ka minä en tahtoind abitta sindai. No hüvä, hüvä om. Midä sinä teged necil stadional?

- "Midä"? Ka minä elän naku.

- No minä ni-konz en nägend sindai neniš tahoiš. Sinai om gitar. Mahtad-ik väta?

- Kutak? Mahtan. Da i völ pajatan gitaranke.

- Oh! – čududelihe Markoi. – Kenen pajoid pajatad?

- Vaiše ičein, a toižid en teda-ki, – sanui Nastoi.

- Oho! Minun sebranikad lujas navediba pajatada, ka kac, korvad-ne heil hondod oma. A miš sinä pajatad, neičukaine? Unohtin küzuda, kut sindai kuctas...

- Ka Nastoikš kuctas! – Nastoi levedas muhahti i sid’ tariči prihale:

- Ku tahtoid, ka voin ozutada, kut pajatan.

- A voi! – ihastui Markoi. Hän ei vauvatand-ki, miše ken-ni tuleb stadionale i völ pajataškandeb!..

Nastoi kaiken aigan om muštnu, miše tuleb mugoižen päivän päminut, oti gitaran i zavodi pajatada. No hän völ ei pajatand ičeze armhid pajoid. Südäininstinkt sanui hänele: nene pajod pidab jätta jäl’gilepäi, miše vägestada kaikid ičeze talantal. Nastoin pajoiš ei olend koverikahid sanoid i melevid uzid idejoid; ned sanad ei manitanugoi ni-keda, sikš ku hö läksiba hüväs südäimespäi. Kaik necen mirun pahuz’ ei voiži upehtoitta necida nort hengen čomut, kut käredad möhäižed pakaižed ei voigoi rikta ezmäižid keväz’änikoid. Redukahal stadional tegihe hillemba... Päliči pordos aigad ni-ken prihoišpäi jo ei lodeidand, i kaik kundliba Nastoid. Sid’ kaik hö kerazihe ümbri neičukaižes.

Nastoi lopi ezmäižen pajon i augoti toižen, sid’ koumanden... "Mitte oza tuli! Mitte čudosine, sanumatoi oza äkkid muhahti minei! Völ ni-konz ni-ken ei kundli mindai muga tarkašti, i nacein nene prihad el’gendaba, midä minä tahtoižin sanuda neniš pajoiš!.." – meleti hän.

Ka, hö kundliba händast. Heiden elos oli vähä mugošt; hö pajatiba ičeze maršid da gimnoid, no sanad neniš pajoiš oliba täuded melevust i rohktust. Nastoi kaiken pajati da pajati. Ken-se toi hänele voileibän, ken-se – penen butulkan limonadad. Ni-ken ei sanund ni vajeht, kaik vaiše kundliba da kundliba...

Nastoi pajati keskustamata i lopuks päti pajatamha ičeze uden pajon – päiväižen polhe. Nacein mö lugižim sen pajoižen jalos naivižeks, no konz neičukaine om kacuhtanu kundlijoihe, hän el’genzi – nece om hänen parahim pajo! Erased prihad kundliba sen muga, kut kundeltas vaiše Jumalan sanoid, i Nastoi eskai vähäižel pöl’gästui... No konz neičukaine oli lopnu, kului mugoi torok aplodismentoid, miše ken-ni voiži meletada: nakhu kerazihe sur’ kogo rahvast.

A sid’ kaikutte ladi tulda lähemba i sanuda Nastoile hüvid sanoid...

Vaiše pigai neičukaižen päs töngahti meletuz: a kut-žo rauk läžui – pičuine Kiraine venub üksnäze fateras? Nacein hän jo varaidaškanzi...

Nastoi sädihe lähtta, kaik paikičiba händast, miše hän jäiži, no Nastoi starinoiči sestrijan polhe, i siloi neičukašt pästtihe.

- Hei! – kirgui Markoi jäl’ghe. – Kus sinä eläd?

- Pakuižes pertiš susedkujos, – rigehtu-si andoi vastust Nastoi.

Neičukaine joksi irdadme i eci sil’mil’ keda-ni, kel voiži küzuda, äjak om aigad. No irdal ni-keda ei olend; matk oli lühüd, i Nastoi pigai putui kodihe. Konz hän avaiži uksen, kaik oli enččikš: Kiraine hilläšti soipoti magattes, keitimpoles muga-žo hilläšti uraiži jäškap, no päiväižen sil’mäd jo läksiba neičukaižiden honusespäi... Ffuu... Kaik om hüvä! Pidab meletada longiš. Nastoi teravas rušihe, ripputi gitaran seinäle, pani päle kulun ezipaikan i zavodi keitta kartohkad, kudamb oli päsömän neciš kanzas. Nastoi kacuhti Kiraižehe. Hän magazi muga, kuti amu eli magadamata. "Nacein kaiken päivän voiži magata" – meleti Nastoi; hänes möst heraštui vanhemb sizar, i hän lujas-lujas tarkašti tartui keitandaha.

Sil aigal hänen mel’he sündui ezmäi üks’ kuplet, sid’ – toine, i kuni Nastoi vakačihe keitimpoles, tegihe kogonaine pajo – i muzik, i sanad. Nece pajo oli tämbeižiden prihoiden polhe, siš, kut hö marširuiba da pajatiba, kut kundliba Markoin meiekahid paginoid. Om sel’ged, miše Nastoi ei tedand ni-midä heiden elos, ei voind arvostelda heiden tegoid, no nügüd’ hän pidi muštos Markoin sanad: "Meiden flagal om päiväine, päiväižen znam" – i nece lämbiti neičukaižen südäimen, ved’ hänen täht ei olend ni-midä čomemba i armhemba päiväšt... Mam-ki oli hänen elon päivoin, i ningoižel penikaižel päiväižel oli pikaraine Kiraine.

Nastoi mäni kacmaha, ei-k völ nouzend sizar: kartohk oli jo vaumiž, i iče hän jo tahtoi söda. Prihan voileib (kut limonad-ki) om kadonu pohjatomaha südäikohthu jo amu-amu... "Kiraine... Ki-iraine..." – hilläs kucui Nastoi, a iče meleti: "Ka nouze, nouze, ole hüvä, a se minä pigai kolen sömännäl’gha!.." Kira nacein om kulištanu hänen sanad, sikš miše kärauzihe toižele bokale. "Ki-ra..." – möst kucui čiža. Kiraine avaiži ezmäi ühten sil’mäižen, sid’ toižen, sid’ komedas haikostihe i sanui:"Hüväd homendest!"

- Kiroi! Long’aig jo tuli! – nagroi Nastoi i völ ližazi, – i minä olen jalos näl’ghine.

- Ka keita midä-ni, – holetomašti vastusti Kiraine.

- Minä jo amu olen keitnu kartohkad!

- Ka? O, nu siloi minä mänen keitimpolhe. – Kira ištuihe i kiskotihe.

- Oled läžui, i sinei ei sa seižutadas!

- Hm! Ed-ik pästa mindai zahodaha-ki?.. – čududelihe sizar.

Nastoi vaiše maihahti kädel – südäikoht jo käski unohtada kaiken polhe.

- Ka mäne kuna taht... paremba – sömlaudannoks! – sanui hän.

Jäl’ghepäi hö ištuiba keitimpoles, sömlaudan taga, söiba hulad kartohkad i ridliba, midä voib tehta läžujale, a midä – ei sa. Tedad-ik, mitte nece küzund om koverikaz! Ku vaiše Nastoi ladli nevoda Kiroile, miše hänele om paremba venuda, miše uni om parahim doktor, ka sizar sid-žo homaiči, miše läžujad last ei sa jätta kacmata.

- No sinä iče pästid mindai irdale! – kirgui Nastoi. – Johtuta! Olen pakičenu sindai, i sinä sanuid, miše minä voin lähtta kävelmaha! Minä-žo en hätkeks lähtend!

- Ala kiroda Kirad! – kirgui vastha Kira. – Minä olen mučuine läžui neičukaine!..

- Hei, pičuine-mučuine! Ni-midä, konz käveleškanded školha, ka sinai kaiken linneb taht läžuda!.. Školas sinei ozutadas!

- Mihe-k näritatoi, ropakoikaz?

- Ropakoikahaspäi kulen!

... I sid’ mö jätam heid, sikš miše hö kaiken ridliba da ridliba ehthasai, a nece ei ole rad!

Homendesel Nastoi oli hüviš meliš: hän el’genzi, miše iče läžuškanzi, nacein Kiroi tartuti händast. Mamoi vaiše hengahti, ištuihe ištmele, meleti pordon aigad i päti:

- Kaik! Kucun lekart – teile molembile! Tämbei minä iče jän kodihe. – Hän nägišti, kut toižetihe Nastoin mod, i ližazi:

- Pidab völ küzuda susedoil, lahtlid-ik eglai kodišpäi. Om sel’ged – Kiraine ei sanu ni-midä, no minei näguse, miše sinä jätlid sestrijad kacmata, nacein möst kävelid redukahid kujoidme ičeiž gitaranke! Mihe-k sinä otlid minun kaglpaikan? A? Ed himoiče antta vastust? E-eh...

Nastoi el’genzi – mamal-ki om luja taht jäda kodihe, hän iče oli lujas surdunu radmas... Konz mam läksi susedoihe, miše kucta telefonadme lekart, neičukaine sebazi i siliti Kiroid, kudamb lujas hubdui (hän ei navedind doktorid), i hilläšti tuli iknannoks. Tämbei om ani toine sä, mi eglai: kaik taivaz om hahkoiš pil’viš, päivašt ei ole, parvehed varišoid komedan krongandanke ragaiba pertiden alle. Päiv om tuskusine da opalakaz...

Äkkid hän nägišti, miše heiden kujoidme mäneb šištak prihoid – nenid prihoid, kudambile Nastoi pajati eglai stadionas. Konz prihad oliba tulnuded pakuižen kaks’žiruižen pertinnoks, hö azotihe i seižutihe rivehe. Sid’ neičukaine nägišti Markoid i ihastusiš maihutaškanzi hänele kädel. Hän homaiči: susedpertiden eläjad mikš-se lujas varaidaba prihoid i peitase ken kuna. Oh, miččed el’getomad hö oma! Markoi sanui midä-se ičeze prihoile, i hö pajataškanziba; kaks’kerdaižen st’oklan kal’t ei kulund vaihid, no kaik pajatajad kacuiba vaiše hänehe, Nastoihe... A hän seižui iknanno i meleti vaiše siš, miše hä-nel völ ni-konz ei olend čomembad minutad, miše homen hän tegeb völ parembid pajoid, voib olda, andab kaiken ičeze elon necile töle.

Kiraine-ki ei voind tirpta i tuli iknannoks – kengata, öräcnäs, – sebazi čižoid i mugažo kacuškanzi irdale. Hän ei nägend ni-mittušt pojavad ičeze lühüdahkas elos!

Mihe polin pajatiba prihad? Sen polhe, kut hö marširuiba ahthal šištakol, siš, miše heiden flag leihub korktuses, miše heiden idejad toba ristituile leibäd, miše hö kucuba kaikid tulda heiden rivihe... Neičukaižed ei kulnugoi nenid sanoid, hö vaiše nägiba prihoiden letud päd i heiden palabad sil’mäd; kaik näguihe ningoižeks čomaks, znamasižeks, ani kuti praznikan aigan!

Nastoi mujušti, miše kenen-se käzi veri hänen ougale; hän kacelzihe –neičukaižiden taga seižui hüvä, mugoi sula mam. Hänen keväz’sil’mäd muhaziba, i eskai kärpiškod kadoiba kuna-se modolpäi...

- Nastoi, Nastoi... – sanui mam. – Kirjuta-ške paremba pajoižen sinun pestrakoiden polhe!.. A doktorad-se minä üks-se olen kucnu!

 TAGAZE - BACK